Helsingin sanomien Henk.koht.-palstalla käsitellään lukijoiden ihmissuhdeaiheisia kysymyksiä. Tällä kertaa lukija pohti, miksi uusi kumppani ei välitä viettää aikaa hänen lapsensa kanssa, ja minä vastasin asiantuntijana toimittaja Raisa Mattilalle. Löydät tuon monitahoisen jutun TÄÄLTÄ tai voit lukea sen tästä alta.
”Olen etäsuhteessa ja yhden lapsen äiti. Lapsi on vuoroviikoin toisessa kodissaan. Kumppanini ei juurikaan välitä viettää yhteistä aikaa lapsen läsnä ollessa. Minä taas koen, että parisuhteeseen kuuluu niin sanotusti koko paketti eli myös lapseni. On loukkaavaa, ettei puolisoni viihdy minulle rakkaimman ihmisen kanssa. Kyse ei ole mustasukkaisuudesta vaan vain siitä, ettei hän nauti puuhailusta lapsen kanssa, vaan hän on mieluummin omassa kodissaan tuolloin. Hän ei myöskään pidä lapseen tutustumista samalla tavalla tärkeänä kuin minä pitäisin heidän tutustumistaan. Olemme olleet yhdessä jo monta vuotta.”
Miten saada kumppani ymmärtämään, kuinka tärkeä asia olisi itselle? Ongelmaa avaa psykologi ja perheterapeutti Leea Mattila. Asiantuntijat eivät kommentoi palstalla yksittäistapauksia vaan käsittelevät aihepiiriä yleisellä tasolla.
”Ihmissuhteissa joudutaan aina tekemään jonkinlaisia kompromisseja. Varsinkin niitä on usein tehtävä uusperheissä, joissa täytyy ottaa huomioon monen ihmisen toiveet esimerkiksi ajankäytön suhteen. Siinä taas kysytään halua ja taitoa kommunikoida muille omista tarpeista. Sopiva epävarmuus ja ihmettely on hyvän kommunikaation lähtökohta.
Havaintoja toisen käytöksestä voi aina tehdä, mutta tulkinnat kannattaa tarkistaa ihmiseltä itseltään. Muuten tulee helposti väärinymmärryksiä. Kumppani voi esimerkiksi ajatella, että hän antaa tilaa lapsen ja vanhemman kahdenkeskiselle ajalle, mutta toinen kokeekin saman käytöksen vetäytymisenä.
Tällaisen aiheen kohdalla sekä lapsen vanhemman että hänen kumppaninsa olisi siis tärkeä puhua avoimesti siitä, millaisia toiveita kummallakin on yhdessäololle ja yhteiselle ajalle. Keskustelu kannattaisi aloittaa mieluiten suhteen alussa ja jatkaa sitä pitkin matkaa.
Jos kumppani on vakaasti sitä mieltä, että hän haluaa olla parisuhteessa mutta ei tahdo luoda suhdetta lapseen, hänellä on siihen oikeus. Se voi tietenkin tuntua vaikealta toisesta, jolle lapsi on kiinteä osa omaa elämää ja myös tavallaan osa itseä.
Silloin hän joutuu punnitsemaan omia arvojaan: riittääkö itselle tällainen suhde? Entä miten voisi käsitellä hylätyksi ja torjutuksia tulemisen tunteita, joita kumppanin valinta voi aiheuttaa?
Jos kysyjän kuvaavaa tilannetta pohtiva ihminen tai pari tulisi omalle vastaanotolleni, kysyisin, millä tavalla lapsensa ja kumppanin yhdessäoloa toivova osapuoli on kutsunut kumppania lapsen elämään mukaan.
Kiintymyssuhteet toisiin ihmisiin eivät usein syty itsekseen, vaan niihin vaikuttavat vuorovaikutus, hoiva ja asioiden ja kokemusten jakaminen.
Otollisten olosuhteiden järjestämisessä tärkeä rooli on lapsen vanhemmalla, sillä kumppani ja lapsi ovat aluksi vieraita toisilleen. Jos kaikille sopii, vanhempi voi esimerkiksi järjestää yhteisen elokuvaillan ja olla joko mukana tai lähteä omille menoilleen. Tällaista kannustusta joskus tarvitaan myös siksi, että kumppani voi pelätä astuvansa läsnäolollaan lapsen toisen vanhemman tontille, jos lapsen elämässä on mukana toinen vanhempi. Toisaalta lapsi voi kokea tarvetta olla lojaali toiselle vanhemmalle, ja lapselle on tärkeä osoittaa, että hänellä on lupa kiintyä myös uuteen ihmiseen.
Sitäkin kannattaa miettiä, millainen kumppanin ja lapsen suhde vanhemman näkökulmasta niin sanotusti riittää. Pitääkö soitella ja pitää yhteyttä vai riittääkö, että joskus vietetään aikaa yhdessä? Joku saattaa heijastaa omia tarpeitaan oman lapsen ja kumppanin väliseen suhteeseen ja toivoa, että näkisi siinä esimerkiksi omien lapsuudenaikaisten tai myöhempien toiveidensa toteutumista.
Joskus toinen on alussa sitä mieltä, että ei halua muodostaa suhdetta uuden kumppaninsa lapseen, mutta mieli muuttuukin ajan kuluessa. Tällaiselle tilanteelle kannattaa myös olla avoin puolin ja toisin.”
