Hesarin toimittaja jututti minua lasten kanssa leikkimisestä. Syntyi kiva juttu, jossa korostan leikkisyyden merkitystä – en niinkään yhteistä esineleikkiä. Alkuperäinen artikkeli löytyy HS:ssa TÄÄLLÄ. Voit myös lukea sen tästä alta.

Joillekin vanhemmille leikkiminen on tervanjuontia. Onko lapselle haitallista, jos vanhempi ei kerta kaikkiaan halua tai ehdi leikkiä?

LAPSI pyytää leikkimään. Kaikki vanhemmat eivät siitä suinkaan innostu. Pitäisi tyhjentää astianpesukone, ja muitakin velvollisuuksia olisi.

Vanhemman pitää kuitenkin jonkin verran leikkiä lapsensa kanssa, sanoo psykologi, aikuisten ja nuorten psykoterapeutti Leea Mattila. Se kuuluu vanhemmuuteen.

Leikkimisen vihaajille on kuitenkin hyvä uutinen: leikin sijaan voi panostaa leikkisyyteen. Se on jopa tärkeämpää kuin leikkikaverina oleminen.

Leikkisyys on sitä, että lasta kutsutaan vuorovaikutukseen hyväntahtoisesti, leikkisästi höpsötellen ja luoden hyvää ilmapiiriä.

Samalla vanhempi viestittää lapselle leikkisyyden kautta, kuinka tärkeä ja ihana tämä on, ja miten hauskaa on olla yhdessä.

”Leikkisyydellä on iso viesti lapsen suuntaan. Usein leikkisyys auttaa esimerkiksi lapsen ja vanhemman välisissä konfliktitilanteissa”, Mattila sanoo.

MATTILAN mukaan tutkimuksista tiedetään, että suhteissa, joissa leikki ja leikkisyys on vähentynyt, on myös enemmän konflikteja. Sitä, kumpi on syy ja kumpi seuraus, ei kuitenkaan osata tarkkaan sanoa.

Leikki on siis eräänlainen arjen voiteluaine. Vaikeat perhe-elämän tilanteet, kuten siirtymiset voivat sujua paremmin, kun niihin tuo mukaan leikkisyyttä.

Leikkisyyttä käytetään suhdehoitonakin. Esimerkiksi Theraplay on yksi leikkiä hyödyntävä, maailmanlaajuisesti käytetty käytetty hoito. Siinä terapeutti suunnittelee lapselle ja vanhemmalle leikkisiä aktiviteetteja, joiden kautta suhteeseen voidaan lisätä esimerkiksi yhteyttä, hoivaa ja iloa.

PALATAAN vielä siihen, pitääkö lapsen kanssa leikkiä. Onko vanhemman pakko leikkiä, jos ei kerta kaikkiaan halua?

Vaikka leikkiminen kuuluu vanhemmuuteen, aina vanhemman ei tarvitse olla valmiina leikkiin. On yksilöllisiä eroja siinä, kuinka paljon vanhempi ylipäätään nauttii leikkimisestä, Mattila muistuttaa.

”Joku voi kokea vaikka pienten lasten esineleikin vastenmielisenä ja tylsänä. Silloin siihen ei tarvitse itseään pakottaa.”

Muutenkaan lapsi ei Mattilan mukaan traumatisoidu, jos vanhempi ei aina istu hiekkalaatikossa tekemässä hiekkakakkuja tai leiki mukana. Aivan hyvin voi vaikka seurata sivusta, kommentoida ja osoittaa siten kiinnostusta lapsen leikkiä kohtaan.

”Tylsyydenkin kestäminen voi olla lapselle hyväksi, sillä se kehittää lapsen omaa luovuutta. Ja usein riittää sekin, että auttaa lapsen vain leikissä alkuun.”

Sitä paitsi joskus voi olla niinkin, että vanhempi tuppautuu leikkiin turhan innoissaan. Vanhempi voi olla liian tunkeileva, Mattila sanoo.

”Toisinaan lapsi voi haluta touhuta itsekseen, ja pelkkä vanhemman kommentointi riittää. Vastaus täytyy lukea lapsesta.”