Helsingin Sanomat tarttui Teinin mieli-kirjan julkaisuviikolla murrosikäteemaan ja kävi jututtamassa artikkelia varten minua ja Jannaa vastaanotollani, jonka jälkeen Hesarin kuvaaja napsi meistä otoksia Triplassa. Yritettiin saada niihin vähän teinimeininkiä, mutta nähtyämme valitut kuvat nauroimme makeasti – tämän ikäisten kauppakeskuksessa maleksiminen ja käytävillä istuskelu kun sittenkin saattaa näyttää enemmän pummitouhulta kuin ihanalta ajanvietolta kaverin kanssa…

Valmiin jutun voit lukea Hesarissa TÄÄLLÄ (maksumuuri), tai tästä alta, ole hyvä!

Varastetun vodkan salakuljettamista koulun juhliin. Alastonkuvien lähettämistä 13 vuotta vanhemmalle poikaystävälle. Kiinasta tilattujen feikkilenkkareiden myymistä hyvällä katteella. 

Tällaistakin nykynuoret puuhaavat. 

Toiminta ei ole hyväksyttävää ja on osin laitontakin – mutta tekijät ovat olleet normaalisti kehittyneitä nuoria, joista vanhemmat ovat pitäneet hyvää huolta.

Niin kertoo lastenpsykiatri, perhe- ja paripsykoterapeutti Janna Manninen, joka tuntee tapaukset.

Nuoruuden normaalikin kehitys voi ajoittain olla aika kaoottista ja huolta herättävää, hän sanoo. 

”On normaalia, että tulee helvetinmoisia riitoja”, hän tiivistää.

Janna Manninen ja psykologi, aikuisten ja nuorten psykoterapeutti Leea Mattila ovat kirjoittaneet kirjan Teinin mieli – Opi ymmärtämään nuorta (Gummerus). He ovat paitsi kokeneita asiantuntijoita myös itsekin teinien vanhempia ja bonusvanhempia.

Normaali teini-ikä voi olla myös sujuvan seesteinen. Helpoksi ikävaihe tosin päätellään yleensä sillä perusteella, että se ei aiheuta huolta ja vaivaa vanhemmalle. Se ei tarkoita sitä, etteikö se nuorelle itselleen olisi hyvinkin vaikea, huomauttavat asiantuntijat.

Manninen kannustaakin virittelemään keskustelua nuoren kanssa, vaikka tämä ei näkyvästi kapinoisikaan.

”Kyllä mä juttelen omalle lapselle, että aika harvoin suutut mulle, että mikähän siinä on.”

Teini-iän kulkuun vaikuttavat vanhemman ja lapsen välisen suhteen lisäksi nuoren tunnesäätely, temperamentti ja se, onko kavereita sekä mielekäs yhteisö, johon kiinnittyä.

Nuoruusikä pitäisi suhteuttaa myös nuoren omaan kehityskulkuun. Vanhempi voi olla tyytyväinen, kun nuori, jonka on vaikea olla avoimesti vihainen, on välillä vihainen.

Yksin ei pidä jäädä punnitsemaan, mikä on normaalia ja mikä ei, korostavat asiantuntijat. Aina kun vanhempi huolestuu, tulisi aloittaa keskustelu nuoren kanssa tai peilata tilannetta vähintään omien ystävien kanssa.

”Ei tarvitse olla rajaa, jonka pitää ylittyä, jotta voi kysyä apua. Kun kurkkua kuristaa tai huoli nostaa päätään, hae tukea ja vertaistukea”, neuvoo Mattila.

Nuoruudessa muokkautuvat uusiksi keho, monet psyykkiset prosessit ja ihmissuhteetkin. Nuoruusiästä käytetään usein hienoa nimitystä toinen mahdollisuus.

Se on ihmisen eriytymiskehityksen toinen vaihe, kun lapsuuden uhma- tai tahtoikä on ensimmäinen. Tapahtuu ”massiivista aivojen kehitystä”, sanoo Manninen.

Siksi hänen mielestään nuoruusikää voisi suorastaan juhlistaa samaan tyyliin kuin iloitaan siitä, kun lapsi oppii kävelemään.

Kyse ei ole vain huonosta käytöksestä, korostaa Manninen.

”Kun vauva kakkaa housuun, eihän sekään ole huonoa käytöstä. Kun teinillä purskahtelee kakat suusta, se on osa hänen kehitystään.”

Aggression pitää päästä valloilleen, jotta pääsee terveellä tavalla erilleen kasvattajistaan, sanoo Manninen.

Hänen mukaansa sen ei ole pakko näkyä käytöksessä, mutta on välttämätöntä, että se tapahtuu nuoren sisäisessä maailmassa. Jollekin nuorelle voi riittää, että hän kirjoittaa päiväkirjaan, että ”äiti on paska”.

Monille nuorille se ei riitä, ja siksi kodeissa harvemmin teini-ikää juhlitaankaan.

Erillistymiskehitys on niin kovaa hommaa, että se on jäänyt monelta aikuiseltakin kesken, huomauttaa Manninen. On valtavan yleistä, että aikuinen on jäänyt tilaan, jossa hän liikaa mukautuu toisten ihmisten tunteisiin tai toiveisiin. Tai hän ei kykene sopivissa määrin sopeutumaan toisten tunteisiin, tuntee kaikesta syyllisyyttä tai syyttää kaikesta muita. 

Usein eriytymisen ongelmat ovat aikuisten ihmissuhdeongelmien taustalla. Ne näkyvät esimerkiksi pyrkimyksenä kontrolloida läheisiä tai kyvyttömyytenä kantaa vastuuta omista tunteista.

Miksi eriytyminen vanhemmista sitten jää kesken?

Esimerkiksi siksi, että nuorta ei ole kannateltu. Vanhemman omat tarpeet ja tunteet ovat olleet niin voimakkaat, että lapsi on joutunut sopeutumaan niihin tai vanhemmalla on ollut lapsen kuohunnan hetkellä hyvin isoja omia murheita.

Vanhempi on voinut olla liian ankara, välinpitämätön, marttyyri, pelokas, ylihuolehtiva tai kiireinen.

”Ei ole olemassa yhtä tapaa pilata lapsen eriytymiskehitystä, niitä on miljoonia”, sanoo Manninen.

Niin sanottuaan hän helähtää nauramaan.

Asiantuntijoilla on nimittäin vanhemmille myös armollisuuden viesti: koskaan ei mene täydellisesti eikä tarvitsekaan mennä. Lapsen murrosikä on myös vanhemmalle mahdollisuus mennä eteenpäin omassa eriytymisessään.

”Ihan jokaisella ihmisellä on omat haavansa. Lapset ja nuoret kestävät kyllä hankaluuksia. Jokainen joutuu oman polkunsa tallaamaan ja jälkikäteen selvittelemään, miten meni. Se kuuluu elämään ja tekee meistä persoonallisia”, sanoo Mattila.

Yksi ohjenuora kulkee läpi Mannisen ja Mattilan kirjan. Se on nimeltään mentalisaatio.

Sen ytimessä ovat erilliset mielet ja niiden huomaaminen: kyky ymmärtää omia tunteita ja reaktioita sekä eläytyä toisen mieleen.

”Niin yksinkertaiselta kuulostava asia, mutta kuinka tuhansia tunteja psykoterapeutit tälläkin viikolla tämän asian äärellä ovat”, toteaa Mattila.

Tutkimusten mukaan mentalisaatio vauhdittaa eriytymiskehitystä, kertoo Manninen. Vanhempi, joka mentalisoi – eli pyrkii ymmärtämään lapsen käyttäytymistä ja huomaamaan omat tunteensa tilanteissa – tukee eriytymiskehitystä.

Vahvan tunteen vallassa mentalisaatiokyky heikkenee. Siksi vanhemman on tärkeää niin sanotusti huolehtia turvavyöt ensin itselleen eli satsata omaan hyvinvointiin ja tunnesäätelyyn.

Ylirauhallinen hymistelijä ei tarvitse olla, tunteita saa näyttää ja henkilöön meneviä loukkauksia ei pidä ohittaa.

”Pyri sen verran säätelemään tunteita, että huomaat, mitä itse tässä oikeastaan mietin ja mitä toinen miettii”, sanoo Manninen.

Mentalisaatiota voi auttaa, jos vanhempi muistaa, että nuorella kyse on aivojen kehitysprosessista, jota tämä ei voi hallita, sanoo Manninen.

yse on esimerkiksi siitä, että äidin kehu ei enää palkitse. Se, mikä palkitsee, on ikätovereiden suosio ja kokemus siitä, että on pätevä toimija.

”Mitä tahansa nuori tekee, yrittäisi miettiä, voisiko siinä olla kyse jommastakummasta noista. Mua se ainakin auttaa, etten ajattele vain, että taas se uhmaa”, sanoo Manninen.

Näin ajatteleminen on mentalisaatiota. 

Esimerkiksi alussa mainittu vodkan diilaaminen toi nuoren mukaan suosiota kaveriporukassa. Se oli hänen motiivinsa.

Pyrkimys ymmärtää ei tarkoita sitä, että vaikkapa vodkan diilaaminen hyväksyttäisiin. Mentalisaation idea ei ole ”lässyttäminen”, sanoo Mattila. Se ei tarkoita nuoren suojelemista pahalta mieleltä.

Myös rajoja tarvitaan. Mannisen mukaan esimerkiksi kotiintuloaika nuorelle on tärkeä raja – myös silloin kun sitä ei noudateta.

”Laitat rajan uudelleen, ja jos se ylittyy, taas keskustellaan. Mutta älä luovuta.”

Jutun alussa mainittuihin tilanteisiin, joissa teini on aiheuttanut vaaraa ja vahinkoa, sopii ”rakkaudella pakottaminen”, sanoo Manninen.

Rajat voi ilmaista neutraalisti ja nuoren rinnalla seisten, ei ole tarpeen häpäistä ja rangaista kohtuuttomasti. Voi esimerkiksi kertoa, että poikaystävän viestittelyt ja alastonkuvien pyynnöt ilmoitetaan poliisille. Nuori on alle 16-vuotias ja poikaystävä todellakaan ei. 

Tutkimusten mukaan pyrkimys ymmärtää ei vahvista huonoa käyttäytymistä, sanoo Mattila. Se vahvistaa hyvää suhdetta, jonka varassa lapsi on lojaali ja haluaa käyttäytyä hyvin.

Mentalisaatio on koko mielenterveyden ja resilienssin perusta, jatkaa Manninen. Mentalisaatioteorian mukaan mielenterveys- ja ihmissuhdehaasteet johtuvat mentalisaatiovaikeuksista.

Mattilalta ja Manniselta tuntuu sopivalta kysyä, onko teini-ikä tuntunut heistä kaikkein haastavimmalta vaiheelta lasten kasvatuksessa.

Kyllä on.

”Se herättää sellaisia raivon ja vihan tunteita, jotka ovat tähän asti uinuneet. On löytynyt puoli, joka on ollut tuskallinen”, kuvailee Mattila.

”Ei ole kiva tuntea lastaan kohtaan sellaista, kun rakkauskin on suuri. Vähän hävettää, että hetkellisesti ajatteli jollain kauhealla tavalla jossain tilanteessa, vaikkei olisi sanonutkaan mitään”, jatkaa Manninen.

Teinit osaavat iskeä sanoillaan vanhempien herkimpiin kohtiin.

Myös monet pelon aiheet ovat aidommin läsnä kuin pienten lasten kohdalla.

”Kaveri on voinut saada ajokortin poikkeusluvalla 17-vuotiaana, ja siellä on nyt kööri kyydissä”, kuvailee Mattila.

Pullossa ei voi kuitenkaan kasvattaa, hän lisää.

Manninen tarjoaa peloissakin mahdollisuutta keskusteluun nuoren kanssa. Hän pyytää usein lapsiaan kertomaan, miten he toimisivat niissä uhkakuvatilanteissa, joita äidillä on. 

”Voin peilata heidän kanssaan sitä, onko heillä kykyä tunnistaa riskin paikat, tajuavatko he, mitä pelkään. Tärkeää on sanoa, etten pelkää sitä, ettette pärjäisi, mutta siitä huolimatta pelkään, että jotain ikävää voi tapahtua.”

Manninen ja Mattila tietävät, että monia vanhempia piinaa ”raastava syyllisyys”.

Mannisen mielestä vanhemmat liikaa kuvittelevat, että kasvattamalla voisi päättää, mitä lapsi tuntee ja miten käyttäytyy.

”Kasvattamalla voimme vain näyttää, miten voi säädellä tunteitaan ja miten nämä asiat meidän kahden välillä toimivat.”

Vanhemman tulisi samaan aikaan päästää teini maailmaan ja tarjota turvapesä, kun maailmassa kompuroidaan. 

Siellä välimaastossa on vanhemman uusi tehtävä.