Ylen toimittaja Satu Krautsuk otti yhteyttä kirjoitettuaan TÄMÄN UUTISEN. Se oli aiheuttanut toimitukseen palauteryöpyn. Osa ihmisistä oli pahoittanut mielensä uutisesta vakavasti ja esiin nousi pelkoja, että asiasta keskusteleminen lisäisi fyysisen kuritusväkivallan käyttöä maassamme. Itse en siihen usko, vaan ajattelen, että avoimuus ja läpinäkyvyys sekä tiedon lisääminen auttavat enemmän kuin vaikeneminen.
Aikuisen turvautuessa väkivaltaiseen tai pakottavaan kasvatukseen, on kyse aikuisen oman tunnesäätelyn pettämisestä. Hermostuminen on inhimillistä, mutta väkivaltaiset ylilyönnit ovat valitettavia ja kuritus kasvatuskeinona ei opeta lapselle tunnesäätelyä. Pelko ja pakottaminen saa lapsen kyllä tottelemaan, mutta vain ulkoisista syistä johtuen. Se ei rakenna hänelle sisäisiä keinoja selvitä silloin, kun keittää yli tai impulssi nousee mieleen. Aikuisen pelottava käytös ja huutaminenkin saa lapsen hermoston paniikkitilaan ja silloin uuden oppiminen ei ole mahdollista.
Väkivallalla kurituskeinona on pitkäkestoisia seurauksia lapsen elämään. Se on yhteydessä kiintymyssuhteen laatuun, joka puolestaan on yhteydessä ihmisen psyykkiseen, sosiaalisen ja kognitiiviseen kehitykseen. Väkivaltainen kuritus kiellettiin maassamme lailla 1984, kun alettiin ymmärtää sen vakavia vaikutuksia. Laki on auttanut ja kuritusta on tilastojen mukaan nykyisin selvästi vähemmän kuin ennen lain laatimista.
Huomiotta jättäminen on henkistä väkivaltaa, ja selvästi ruumiillisempaa yleisempää, tuossa Ylen uutisessa todetaan. Olen ehdottomasti samaa mieltä!
Henkinen väkivalta tuottaa lapselle häpeää, mikä on myrkkyä hänen itsetunnolleen ja sosiaalisille kyvyilleen. Häpeä on pahinta vuorovaikutuksessa. Häpeä tyypillisesti herättää raivoa ja siksi se ei toimi kasvatuskeinona. Jatkuva itsensä häpeäminen muuntaa persoonallisuuden kasvua patologiseen suuntaan. Vakavasti ja toistuvasti häpeämään laitettu lapsi joutuu puolustamaan minuuttaan ja saattaa alkaa oirehtia käytöksellään – lunastaa toisten hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä.
Tyypillisiä häpeältä suojautumisia ovat tämän tyyppiset vastineet:
”En mä tehny sitä” (suojautuminen valehtelemalla)
”Se oli toi” (suojautuminen syyttämällä)
”Ei sen väliä” (suojautuminen vähättelemällä)
”Aina sä syytät mua” (suojautuminen vihaisuudella).
Häpeämättömyys on joskus suurin häpeän peitto ja kannattaakin pitää mielessä, että usein juuri ne lapset, jotka tarvitsevat kaikista eniten rakkautta, kerjäävät sitä kaikkein rakastamattomimmilla keinoilla.
Miten sitten kasvattaa lasta riittävän onnistuneesti ilman väkivaltaisia keinoja? Laaja kysymys, johon vastaukseni pähkinänkuoressa on: Huolehdi, että olet sinut oman historiasi kanssa. Jos taustassasi on traumoja, joita et ole käsitellyt, on niillä riski haavoittaa vanhemmuuttasi. Tunnepitoisissa kasvatustilanteissa täytyy rauhoittua, ennenkuin tilannetta voi puida. Älä koskaan kivety ilmaisussasi, sillä se on äärettömän tuskallista. Pyri ylläpitämään yhteyttä ja säätelemään lapsen harmia kannattelemalla sitä turvallisesti. Huonosti käyttäytyvä lapsi tarvitsee juuri sillä hetkellä eniten sinun säätelyapuasi! Hyväksy lapsen vihaisuus, joka on yleensä vain tilanteen tai rajojen aiheuttamaa turhaumaa. Eläydy lapseen ja koita pohtia, miten omat tunteesi vaikuttavat häneen ja toisinpäin. Muista, että sanktioiden tarkoitus on opettaa lapselle sosiaalisia taitoja, ei rangaista. Yhteyden rakentaminen ja empatia auttavat rauhoittumaan. Kun yhteys on palautunut, ohjaa rakentavasti eteenpäin. Aina, AINA korjaa aikuisena aktiivisesti katkennut yhteys lapseesi.
Toimittaja pyysi uutisen aiheuttaman palauteryöpyn vuoksi kannanottoani siihen, miksi toiset puheenaiheet aiheuttavat niin valtavia intohimoja puolesta tai vastaan. Lue TÄSTÄ YLEN UUTISESTA, mitä vastasin.
