HS kyseli mielipiteitäni ja kiintymyssuhdepohjaista kannanottoa lapsiperheiden minimalismiin.
Alkuun pieni anekdootti: napsautettuani jutun auki yllätyin hauskasti, sillä artikkelissa esiintyvä Paavo on sattumoisin vanha koulu- ja nuoruusaikainen tuttuni. Paljastettakoon, että seurustelin abi- ja välivuotenani hänen bändinsä solistin kanssa, hehhh! Aika monta yhteistä iltaa on siis ammoisina aikoina vietetty milloin missäkin keikkapaikassa. 😉 Terkkuja vaan koko sille lahjakkaalle ja kivalle Hollolan ja Lahden jengille, jos tätä luette.
Mutta nostalgiasta takaisin itse juttuun. Klik klik: TÄÄLLÄ.
Oman osuuteni shortcut:
Pieni nurkkaus riittää lapselle, jos omaa huonetta ei ole
ENNUSTEIDEN mukaan tulevaisuudessa asutaan yhä tiiviimmin ja ahtaammin. Ekologisesti se on kannattavaa, mutta millaiset vaikutukset sillä on lapsiin? Tarvitseeko lapsi oman huoneen?
Kiintymyssuhdeteoriaan erikoistunut psykologi Leea Mattila kertoo, että oman huoneen tarve kasvaa yleensä kouluiässä. Sillä on perheelle symbolista arvoa:
”Se merkitsee vähittäistä eriytymistä ja itsenäistymistä vanhemmista. Oma huoneen avulla lapsi oppii huolehtimaan tavaroistaan ja pitämään sen siistinä, ja se voi auttaa lasta keskittymään koulunkäyntiin liittyvissä asioissa, kuten läksyjen teossa.”
Oma huone ei kuitenkaan ole välttämätön.
”Lapselle voi hyvin riittää oma nurkkaus vaikkapa sängyn vieressä”, Mattila sanoo.
”Ahtaissa tiloissa aikuinen huomaa kenties lapsen tunnetilat paremmin.”