Katri oli äideistä järjestyksessä toinen, jonka luona kävin. Ensimmäisellä käynnillä oli aurinkoinen, mutta viileä ilma. Kuvasimme ulkona ja olin a i v a n jäässä. Lopulta tuntui melkein, että hampaat kalisevat ja huulet sinertävät. Asiantuntijahaastattelussa rauhoitin kehoani tietoisesti, etten olisi tärissyt. Ihan hassua, että kun nyt katsoin tuota jaksoa, niin paleluni ei mitenkään näy katsojalle.
Katri jäi erityisesti mieleeni, hänen rankka esikoisen synnytyskokemuksensa oli todella koskettava. Lisäksi Katri oli tosi sympaattinen ja pidettävä ihminen – paitsi no, niin nuo kaikki äidit kyllä olivat! Olin aivan hurjan onnellinen, että Katri uskalsi lähteä pohtimaan synnytystä ja toiveitaan sen suhteen etukäteen pelkopolilla.
Synnytyspelkojen käsittelyn yksi isoimmista avaimista on varmasti suhde tulevaan vauvaan. Se motivoi jaksamaan ja antautumaan tilanteelle. Raskausaikana kannattaa aktiivisesti pyrkiä pitämään vauvaa mielessään. Tämän seikan korostaminen jäi jaksossa hiukan naftiksi.
Sananen myös siitä, miten oma taustan vaikutusta nykyisyyteen arvioidaan. Jaksossa kysyn Katrilta, millainen hänen oma lapsuudenperheensä on ollut ja sen jälkeen tulee nopea yhteenvetoni siitä, että ehjä tausta on luonut hyvän itsetunnon, joka heijastuu tähän hetkeen vahvuutena. Nyt täytyy sanoa, että televisiossa on tiivistetty keskustelustamme aika paljon. Näin äkkinäisiä ja suoria johtopäätöksiä ei tosielämässä tehdä ilman laajaa haastattelua ja sen huolellista analyysia. Mutta viestinä tuo toimii: erilaisen perhemallin valinnut ei mitenkään välttämättä ole tilanteessa oman varhaisen kiintymyssuhteensa saattelemana.
Katrin synnytyksen jälkeisellä käynnillä tapahtui monta hauskaa juttua, jotka naurattivat pitkään. Kuvauspaikaksi valikoitui läheinen puisto. Istuttuamme alas penkille ja saatuamme kamerat viriteltyä, ilmestyi selkämme taa mies ajettavan ruohonleikkurin kyydissä. Hurrrr, hurrr, alkoi kuulua melkoista mölyä! Klasu kävi pyytämässä meille tunnin aikaa, josko mies voisi ajella jonkun toisen pläntin sillä aikaa? Se onneksi onnistui. Olimme Katrin kanssa vielä ihan syventyneet keskusteluun, kun ruohonleikkaaja palasi. Siinä vaiheessa oli sitten vain laitettava pillit pussiin ja pikaiset clousaukset nauhalle. 🙂
Kuvaaja-Villen kanssa filmasimme minun kävelyitäni. Olin jo oppinut, että kun pukeutuu mekkoon, niin mikrofonin muuntaja on tungettava – no, arvatteko minne? Tietysti pikkuhousuihin! Se on yllättävän painava mötikkä, ja joka kerta minua nauratti ihan hirveästi kävellä kameraa kohti iso laatikko ahterissa. Ja joka kerta pelkäsin, tippuuko se sieltä. Tällä kertaa – ainoan kerran kun niin projektin aikana kävi – se tippui kesken kävelyn! Tilanne oli mielestäni ihan hillittömän hauska ja piti todella keräillä itseään, etten olisi hihitellyt itsekseni myöhemmissä kävelykuvissa.
Koomista tilannetta Villen kanssa läpikäydessämme arviolta noin 8-10v tyttö ajoi pyörällä siellä Perniössä hiekkatiellä ohitsemme ja pysähtyi.
Hän tuijotti kameraa ja kysyi hyvin pikkuvanhaan sävyyn: ”Mitä te oikein teette?”
Ville vastasi hänelle kiltisti: ”Sellaista tv-ohjelmaa”.
Tyttö närkästyi, elehti käsillään ja vastasi oikopäätä: ”Hyvä LUOJA sentään, MIKSI te ette voi tehdä sitä Helsingissä?”
Ville vastasi nopeasti: ”Sitä minäkin ihmettelen…”.
… meitä nauratti taas ihan mielettömästi!
Katri lähetteli minulle viikonloppuna terveisiä. He kaikki voivat oikein hyvin ja sisarukset tykkäävät toisistaan kovasti! Tässä muutama tuore foto neiti mustikkasilmästä ja hänen reteästä isoveljestään:
Katrin jaksoon kirjoittamani koulumnin voit käydä lukemassa Vauva.fi- sivulla.
