Kauden viimeinen Toisenlaiset teiniäidit-jakso esitteli meille eläväisen Miisan. Hän oli kokenut petetyksi tulemisen ja sitä seuranneen valtavan kriisin. Miisa pohti, miten ikinä enää luottaa miehiin. Jakso on erittäin tunteikas, se itkettää vuoroin surusta ja myötätunnosta, vuoroin onnesta ja helpotuksesta. Nenäliinat ovat aivan must-varuste viereen!

Petetyksi tuleminen romahduttaa perusturvallisuutta, se satuttaa, aiheuttaa pelkoja ja luopumisen tuskaa. Kun juuri se tärkein ihminen, jolta hakee lohdun vaikeina aikoina, onkin ristiriitaisesti nyt se, joka sitä ääretöntä kipua tuottaa, voi tuntua siltä, että luottamus menee ihan kaikkeen, että maailma ei ole enää koskaan entisellään. 

Toipumiseen ei ole pikakaistaa eikä oikopolkua: petetylle toivoisi monta keskusteluhetkeä, kuuntelevan läheisen, olkapään johon nojata ja surra, vertaistukea ja arjen perusrakenteita, joiden varassa voi vähitellen huomata, että kaikki ei sittenkään ole muuttunut, että tästä voi selviytyä, että elämä jatkuu.

Pitkän suhteen jälkeinen aika voi olla voimaannuttavaa, kunhan kykenee ensin suremaan ja sitten vähitellen hyväksymään mitä on tapahtunut. Kriisin kautta voi löytyä uudenlaisia elämänarvoja ja voi oppia uusia puolia itsestään, mikä sitten auttaa rakentamaan uutta oman näköistä, itsenäistä elämää.  

Miisa on kirjoittanut kokemuksistaan Miisahannacaroliina-blogia. Raastavan tunnemyrskyn läpi kahlaamista, elämän epäreiluuden edessä taipumista, hyvien hetkien huomaamista. Ja lopuksi oman vahvuuden löytämistä, elämän jatkumista.

Reissasin yhteistapaamisen jälkeen tapaamaan Miisaa Jyväskylään, rakkaaseen opiskelukaupunkiini!

Kun raskauteen liittyy vaikeita elämäntapahtumia, niin ei ole harvinaista, että vauvan ajattelu ei aluksi tuotakaan mielihyvää. Ajatukset ja tunteet saa usein tasapainoon, kun alkaa puhua niistä toisten kanssa ja kun joku ulkopuolinen kuuntelee huolet ja auttaa rauhoittumaan. Silloin mieleen tulee enemmän tilaa alkaa kuvitella vauvaa ja vauvan kokemusta.  Näin Miisankin kohdalla kävi.

Miisa näyttäytyy jakson myötä vahvana naisena, joka kahlaa kriisinsä läpi ja löytää uuden, itsenäisen aseman elämäänsä. Väitän tämän johtuvan juurikin siitä, että hän on uskaltanut ensin olla heikko ja käydä läpi omat tunteensa, hän on uskaltanut hakea ja vastaanottaa apua ja saanut purkaa tunteitaan toisten ihmisten kanssa.

Ydinperhe ei ole mikään itsestäänselvä onnellisuusautomaatti, vaikka näin ehkä helposti vähän virheellisesti ajatellaankin. Onnellisuus syntyy enemmänkin siitä, että elää omien arvojen näköistä elämää ja siitä että voi kokea tulevansa hyväksytyksi ja arvostetuksi ihmissuhteissaan.  

Yksinhuoltajuudessa on hyvät puolensa: ei tarvitse tehdä kompromisseja ja lapsen kanssa saattaa syntyä ihan ainutlaatuinen yhteys. Yksinhuoltajalla aika on kuitenkin usein kortilla ja lepohetket vähissä. Ainoana aikuisena jatkuva saatavillaolo voi kuormittaa ja silloin onkin olennaista suunnitella arkea niin että voi jotenkin pitää huolta omasta jaksamisesta.

Kun vauvan vanhemmat eroavat, ei ole ollenkaan helppoa miettiä tapaamiskuvioita. Voisinkin tämän jakson yhteydessä vinkata Ensi- ja turvakotien liiton julkaiseman Yhteistyövanhemmuus-käsikirjan. Se on ammattilaisille suunnattu, mutta hyödyttänee vanhempiakin, sillä se nostaa esiin lapsen näkökulman eron keskellä.

Miisan jakson voit katsoa Ruutu.fi:ssa TÄÄLLÄ.

Ja voi haikeus sentään. Sarjan jatkoista ei ole tällä haavaa mitään tietoa. Jos jatkoa vielä seuraa, iloitsen syvästi ja mikäli ei, iloitsen vähintään yhtä syvästi kiitollisena kaikista kuluneista kausista ja niiden mukanaan tuomista kokemuksista ja ihmissuhteista. Toikkareita on ollut ihanaa tehdä, ennenkaikkea näin yksinyrittäjänä sen mukanaan tuoman työryhmän vuoksi sekä varhaisen vuorovaikutuksen lähtökohdista.

Siis kiitos! Over and out. <3