Juttelin Iltalehden toimittajalle lapsen itsenäistymiskehityksestä ja siitä, mitkä asiat lapsi-vanhempisuhteessa vaikuttavat siihen. Keskustelimme erityisesti ylihuolehtivasta vanhemmuudesta sekä tunkeilevasta, lapsen mieltä jyräävästä vanhemmuudesta.
OIkoluettavaksi saamani artikkeliluonnos oli alunperin sävyltään jo kovin mutkia suoriksi laittava. Se saatiin kuitenkin lopulta muokattua toimittajan kanssa yhdessä sellaiseksi, jonka hyväksyin julkaistavaksi. MUTTA. Artikkelin julkaisun jälkeen sain pienimuotoisen slaagin, kun näin verkossa juttuun viittaavat klikkiotsikot: ”Huolestuttava ilmiö leviää vanhempien keskuudessa – torpedoi lapsen kasvun itsenäiseksi ja uuvuttaa vanhemman” sekä ”Moni vanhempi toivoo lapsensa parasta ja suojelee tätä maailmalta. Samalla vanhempi aiheuttaa lapselle ja itselleen paljon haittaa. Psykologi paljastaa, kuinka ansa toimii.”
Minä EN ole hyväksynyt noita otsikoita, julkaistun jutun väliotsikoita, artikkelin ingressiä enkä johdantokappaletta oikoluvun yhteydessä. Otsikot ovat aivan pielessä – mistään noin dramaattisesta ei ole kyse. Minä en uhkaile vanhempia, en pelottele ansoilla, enkä ”paljasta” sellaisia. Psykologina roolini on asettua tueksi ja rinnalle rehellisen ystävällisenä. Siksi tuollainen toimituksen suuhuni laittama raflaava sanoma tuntui aivan erityisen väärältä ja jopa loukkaavalta.
Olen siis varsin harmissani asiasta, mutta nämä taisivat olla oppirahoja. Iltalehdelle lähettämääni reklamoivaan palautteeseen en saanut mitään vastausta. Keltaisen lehdistön asiantuntijaksi minua siis tuskin enää saa tämän jälkeen houkuteltua.
Otsikkoaan kesympi juttu löytyy siis Iltalehden sivuilla maksumuurin takana täällä – laitan tuon hyväksyntäni saaneen leipätekstin myös tähän alle teille lukuun. Huoh.
Psykologi Leea Mattila tuo esille yhden Harry Potter -fantasiasarjan hahmon. Alussa Harry Potter asuu Dursleyn perheen luona, jossa Harryn serkku Dudley on räjähtelevä ja äkkipikainen. Hän kuvittelee olevansa kaikkivoipainen ja maailman napa.
Dudleyn vanhemmat antavat hänelle kaiken, mitä ikinä hän haluaa.
Psykologin mukaan kyseessä on karikatyyrihahmo, mutta se kuvaa osuvasti ylityydyttävän vanhemmuuden, jossa pettymyksiä halutaan vältellä, pahimpia mahdollisia kaikuja lapsen kehitykseen. Tunnistettavissa on kaksi kasvatustyyppiä.
Kysyimme psykologilta, kuinka tunnistaa piirteet itsessä ja lapsessa sekä sen, miten kasvatusmalleista voi oppia pois.
Kaksi kasvatustyyppiä
Systemaattinen lapsen puolesta hoitaminen ja huolehtiminen voivat vaikeuttaa lapsen itsenäistymistä. Psykologi kuitenkin muistuttaa, että kasvaminen on monimutkainen ja -tahoinen kehityskulku, johon yksilöiden ominaisuudet vaikuttavat. Jokaisessa tilanteessa ei voi todeta, että lapsen itsenäistymishaasteissa olisi kyse vanhemman ylihuolehtimisesta.
Tiettyjä tunnistettavia kasvatusmalleja on kuitenkin olemassa, ja niitä on tärkeä tarkastella.
Mattilan mukaan lapsen tarpeita voidaan tyydyttää enemmän kuin on tarpeen, ja toisaalta vanhempi taas saattaa jättää huomiotta lapsen iänmukaisia tarpeita. Kummassakin tapauksessa vanhempaa ohjaa hänen oma mielensä, eikä vanhempi huomioi lapsen mieltä.
Ensimmäisenä tyyppinä Mattila mainitsee vanhemman, joka ylityydyttää lapsen tarpeet ja suojelee lastaan kaikelta. Vanhempi ei anna lapsen kohdata pettymyksiä. Tämä voi näkyä esimerkiksi siinä, että vanhempi tekee lapsen puolesta läksyt.
– Jos lapsi rikkoo lelun, tilalle ostetaan uusi. Tai lapsen annetaan leipoa, mutta vanhempi siivoaa lapsen jäljet, Mattila jatkaa tilanteiden luettelemista.
Toisena Mattila kertoo vanhemmasta, joka jyrää lapsen mielen. Vanhempi saattaa kokea toimivansa oikein, muttei tosiasiassa anna lapsen mielen olla totta. Vain vanhemman mieli on olemassa.
Tässä tyypissä lapsen ei anneta päättää itsenäisesti ikätasoon sopivista asioista. Jyrääminen voi näkyä esimerkiksi siinä, että vanhempi varaa lapsen puolesta hammaslääkäriajan ja tulee lapsen mukaan lääkäriin, vaikka lapsi pärjäisi hyvin jo yksin.
Molemmissa tyypeissä seuraukset saattavat olla samankaltaisia. Lapsen mieli, omat ajatukset ja tunteet ja niiden ymmärtäminen eivät kehity. Myös lapsi-vanhempi-suhteeseen voi tulla haasteita.
Lastenkasvatuksessa liikutaan lähikehityksen vyöhykkeellä. Sillä tarkoitetaan aluetta, joka jää lapsen itsenäisen osaamistason ja potentiaalisen kehitystason väliin. Joskus uuden oppimiseen tai taidon kehittymiseen tarvitaan pieni tuuppaus, jonka vanhempi voi tehdä.
Leea Mattila kuitenkin tietää, että kasvattajille saattaa sattua surullisia yli- tai alilyöntejä.
– Toisessa ääripäässä voidaan pitää sitä, kun 3-vuotias pistetään veteen ja kehotetaan oppimaan itse uimaan.
Toisessa ääripäässä on aiemmin mainittu ylihuolehtiva vanhempi, joka ei anna lapsen mennä edes yksin hammaslääkäriin, vaikka potentiaalinen kehitystaso olisi jo siinä, että lapsi osaisi itse varata ajan.
Ylihuolehtimisella ja -tyydyttämisellä on lapseen vaikutus, joka näkyy myöhemmällä iällä ja uusissa ihmissuhteissa. Mattila näkee tässäkin kaksi tunnistettavaa piirrettä: lapsen resilienssin ja tunnesäätelyn kehittymisen.
Mikäli lapsi ei saa kokemusta pettymyksistä ja harjoitusta niitä toipumisesta, lapsen on tyypillisesti vaikeampi sietää vastoinkäymisiä. Silloin lapsen resilienssi eli kyky pysyä toimintakykyisenä vaikeissa muutostilanteissa ja palautua niistä saattaa jäädä heikoksi. Lapsesta voi tulla esimerkiksi räjähdysherkkä ja vanhemmat saattavat pelätä tunnereaktioita.
– Vihasta tulee vaarallinen, Mattila sanoo.
Jos vanhempi ei kykene tukemaan lapsen erilaisten tunteiden kokemista ja ilmaisua, lapsen oma tunnesäätely ei välttämättä kehity niin hyvin kuin se voisi. Harvoin yksilön toimijuuskaan on vahva. Lapsen itsenäistyminen voi saada kolhun, kun hän ei näe omaa mieltään, omia ajatuksiaan ja päätöksiään arvokkaina – niiden pitäisi ensin olla vanhemmalle arvokkaita.
Joskus vanhemman on vaikea nähdä, että hänen ja lapsen mielet ovat erilliset ja toimivat omalla tavallaan. Lapsen onkin tärkeä kokea itsensä toimijana, jonka ajatukset, tarpeet ja tunteet ovat toiselle arvokkaita. Jos lapsi ei näe itsessään potentiaalia eikä kasvaessaan usko omiin kykyihinsä, hän alkaa mahdollisesti alisuorittaa ja joissain tilanteissa jopa uhriutua.
Lapsen mielen kehitystä voi häiritä myös vanhemman ristiriitaiset viestit. Ensin vanhempi voi antaa lapsen tehdä itsenäisesti askareita, mutta lopulta vanhempi joustaakin omista rajoista huolehtiakseen lapsesta, ja tekee askareen tämän puolesta.
Taustalla vanhemman hyvä tahto
Usein puhutaan helikopterivanhemmuudesta tai curling-vanhemmuudesta, kun vanhempi auttaa lasta liiallisuuksiin asti.
Vanhemman käytöksen taustalla voi olla opittu kasvatusmalli. Jos omat vanhemmat ovat tehneet kaiken aina puolesta ja samalla joustaneet omista rajoistaan samaa toistaa helposti omiin lapsiin.
– Vanhempi, joka ei ole pohtinut oman lapsuutensa vaikutuksia itseensä, ei ehkä edes huomaa toistavansa samaa mallia. Toisaalta jotkut vanhemmat kapinoivat omia liian ankaria vanhempiaan vastaan ja haluavat kasvattaa lapsiaan päinvastaisesti.
Mattila korostaa, että usein vanhemmat haluavat vain hyvää lapsilleen.
– He haluavat antaa turvallisen maailman ja ihanan suhteen. He haluavat olla tykättyjä vanhempia.
Ylihuolehtiminen harvoin johtaa Mattilan mukaan lapsen lojaliteettiin. Hyvän suhteen sijaan lapsen kanssa voi seurata taistelua, kun lapsi kapinoi kiihkeästi tällaista vanhempaa vastaan.
Tällöin vanhemmalle voi olla kova paikka, ettei lapsen kanssa tullut sellaista suhdetta kuin olisi halunnut. Suhdetta toisen kanssa voi onneksi aina yrittää myöhemmin hoitaa ja korjata.
Vinkkejä vanhemmalle
1. Ensimmäisenä on tärkeää tiedostaa ja myöntää, että kasvattamisessa on haasteita.
2. Leea Mattila muistuttaa, että muutos on hidasta. Vertaistuki voi olla arvokas apu tiedostamisessa ja muutoksessa.
3. Jos lasta kasvattaa kumppanin kanssa, on hyvä pitää yhteinen linja kumppanin kanssa ja keskustella yhteisistä kasvatusperiaatteista. Lapsen kanssa koetut haasteet on helpompi selättää, jos rinnalla on ihminen, joka on samalla viivalla.
4. Myös päiväkoti ja koulu voivat auttaa. Paikoissa ja tilanteissa, joissa vanhempi ei ole mukana, lapsi oppii arvokkaita sosiaalisia taitoja. Mattila muistuttaa, ettei lastenkasvatus ole yksilölaji.
